Elämää uhmaikäisen kanssa

En oo koskaan ajatellu että elämä voisi olla näin tunne rikasta.

On päiviä kun yllättää itsensä omalla kärsivällisyydellään ja päiviä jolloin tuntuu kun mikään ei suju sekä päiviä jolloin kaikki naurattaa tai itkettää.

Tuttua on myös sana ei. Ennenku jj osas kävellä päätin etten koskaan sano ei ellen osaa perustella sitä hänelle samantien. Voi luoja jos lähtisin jokakerta erikseen selittämään miksi joku on ei.

EI saa nipistää äitiä se sattuu.

EI saa satuttaa eläimiä.

EI sinne voi kiivetä sieltä putoominen sattuu.

EI uunia voi laittaa kokoajan päälle koska se voi sytyttää tulipalon.

EI saa koskea hellaan se on kuuma.

EI saa purra se sattuu.

Ei niitä kaappeja tarvitse kokoajan tyhjentää.

EI saa potkia.

EI saa heitellä tavaroita.

EI saa heitellä ruokaa.

EI saa repiä lakanoita 6 kertaa päivässä irti sängystä.

EI saa heitellä kiviä.

EI saa lyödä toisia lapsia.

EI saa viedä toisten lasten leluja.

EI saa nousta bussissa vaunuihin seisomaan.

EI saa repiä vaatteista.

EI saa repiä hiuksista.

EI saa heitellä koirille ruokaa ruokapöydästä.

EI saa tyhjentää laatikoita.

ei ei ei...

Toisaalta se on tosi stressaavaa ja uuvuttavaa kun toista joutuu kokoajan kieltämään ja paimentamaan.

Välillä kaipaa semmosia hiljaisia hetkiä jolloin vois vaan istua, eikä kukaan repis hiuksista tai paidasta. Vois istuu tietokoneella ja juoda kahvin ilman että joku käy sammuttamassa sen tai pomppimassa sylissä niin että kahvit on pitkin lattioita.

Suurimmaks osaks on kyl vaikeuksia pokan pitämisessä. Oon aina ollu vahingonilonen ja nauran aina väärässä paikassa. Jos mun kaveri esim kaatuu pyörällä ensiks mä repeen ja sit juoksen auttamaan.

Mä oon aina vihannu sitä piirrettä itsessäni, lähes jokakerta kun repeen mua hävettää.. en vaa jostain syystä pysty lopettaa sitä. se on vähän niinku "paniikki reaktio" 

Niin myös tän pojankanssa on muutamaan kerran tullu paniikki nauru ensimmäisenä reaktiona.

Kun tiskaan kaikessarauhassa astioita ja tajuan että kämpässä on liian hiljaista, kävelet olohuoneeseen ja huomaat kuinka olkkari on lattiatsa kattoon mukaan lukien poikaitse ja eläimet, punaisessa maalissa. Et saa sanaa suusta vaan tuijotat, poika hymyile4e tyytyväisenä pensselikädessä ja toteaa O OU, paniikki naurahduksen paikka. Siinä sitten yrittää sen jälkeen selittää miksei niin jatkossa tehdä.

Tai kun heräät ja huomaat lakanoiden olevan graffitteja täynnä, taas O OU.

Tai todellinen o ou millon mua ei kyllä naurattanu yhtään oli kun koko keittiö oli punaisen elintarvikevärin peitossa. Voin kertoo et sillon sydän jätti pari lyöntiä välistä.

Kun herään ja mua tuijottaa sängyn vieressä vitivalkoinen pieni poika joka on löytänyt rasvapurkin. 

Suljen hetkeksi silmät ja vaan mietin miltä muu kämppä näyttää.

Saatika sitte nää mysteeri raivokohtaukset.

Ensin naurattaa ja sekunninpäästä lelut lentää ja vielä parempi jos jotakuta päähän.

Halutaan ruokaa ja sekunninpäästä mikään ei kelpaakkaan.

Kamala vessahätä, vaippa on saatava pois mutta potan näkeminen aiheuttaakin raivokohtauksen.

Välillä on oikeesti melko huvittavaa kattoo vierestä kun toinen kehittää raivareita ihan ihme asioista.

Sitten on näitä tiedostettavia raivareita kuten, potku autolla ei pääse seinän läpi. 

Vesi on vääränlaisessa mukissa, banaanissa on kuoret, en loikannut pystyyn sekunnin murto osassa senjälkeen kun aamulla avasin ensimmäisenkerran silmät, kirjoitin viestiä, vastasin puheluun. juttelin jonkun muun kanssa, seisoin väärässä kohdassa. hampaidenpesu on tyhmää, koirat ei sais haukotella, dublo autot pitää saada raivolla toisiinsa liitettyä että ne voisi irrottaa toisistaan.

Oon vaan yrittäny muistaa et nyt käydyt raivokohtaukset on pois tulevasta. 

Mutta sitten se suurin tunne mikä mussa myllää on se rakkaus.

Joka kerta kun poika on jossain hoidossa ja saan sen rauhallisen kahvihetken yleensä lähinnä mietin vain mitä mun pieni tekee. Ja joka kerta kun se on yökylässä illat ikävöin. En oo varmaan kertaakaan ollu itkemättä kun poitsu on lähteny hoitoon, mulle tulee jokakerta niin hirvee ikävä.

Viimeks kun lähti mummolaan yökylään ja täti tuli hakee, hän reippaasti lähti ovesta oma laukku kädessä, anto pusun ja vilkutti ja sit se vaa lähti. jäin kyynelet silmissä vielä oven rakoon seisomaan. 

Kun poitsu tulee takas kotiin en pystyis olee enään onnellisempi, oon saanu nukkua kunnon yöunet ja siivota rauhassa ja saanu mun rakkaimman aarteen kotiin. 

Kun istun pihalla ja katson kun poitsu leikkii ja oppii päiväpäivältä enemmän ja mietin kuinka aika kuluu liian nopeasti. 

Välillä on hetkiä kun haluais että päivä loppuis jo ja välillä hetkiä kun haluaisi sen kestävän ainiaan. 

Välillä pitkän kiukuttelun jälkeen saatan esim iltapalapöydässä vaan tuijottaa poikaa ja hymyillä, on se niin rakas vaikka osaa olla niin riiviö. 

Tänäänkin tein jj:lle ruokaa ja hän päätti heittää koko lautasen pitkin lattioita koirille, otin pojan pois tuolista ja pyysin poistumaan. Hetkenkuluttua olin menossa hakemaan sitä takas makkarista, nii hän olikin päättäny mennä nukkumaan. Voin kertoa että kyllä siinä oli taas tunnepurkauksia kerrakseen en ees osaa pukea sitä sanoiksi.